Olen aina rakastanut science fictionia

soolonäyttely HAA-Galleriassa, Helsinsissä 9-31.1.2026

Valokuvat: Sauli Sirviö

Olin 25, kun Ann-Britt pyysi mua maalaamaan sille. Se halusi, että näyttäisin tunteitani, mutta en tiennyt miten, kun en ollut oppinut sitä lapsena. Mutta nyt se aikoi opettaa mua ja sanoi: maalaa Vihainen. Yritin, mutta se tuntui nololta. En osannut maalata, enkä tuntea itseäni Vihaiseksi. Se sanoi: maalaa Iloinen, maalaa Surullinen, mä ajattelin vain miksi. Mitä mä tunteilla tekisin? En vain enää halunnut voida honosti, en enää satuttaa itseäni. Olin aiemmin viiltänyt delfiinin ja muita kuvia ihooni. Olin nähnyt muilla sellaisia suoria viiltoja ja ajattelin, että niiden ongelmat ansaitsivat tulla otetuksi vakavasti. Omat ongelmani eivät olleet oikeita. Ann-Britt sanoi, että ihmiset, joilla on ollut lapsuus kuten mulla, eivät usein elä kovin pitkään. Se otti mut vakavasti, en ollut tottunut siihen. Mikään elämässäni ei tuntunut todelliselta. Ennen kuin tapasin Ann-Brittin.

Olin ollut rikollinen teini-iästä lähtien, mutta lopetin, kun aloin tavata Ann-Brittiä. Tein sitä satuttaakseni itseäni. Nyt mulla ei enää ollut mitään tekemistä päivisin. Makasin enimmäkseen sängyssä ja katsoin telkkaria. Olin yksinäinen. Pitkiä aikoja Ann-Britt oli ainoa, jonka tapasin. Lopetimme maalaamisen, kun siitä ei oikein tullut mitään. Ann-Britt ei kuitenkaan luovuttanut vaan siirryimme kokeilemaan toisia menetelmiä. Aloin ottamaan eri lääkkeitä; ne saivat mut nousemaan ylös sängystä. Kolme vuotta sen jälkeen, kun olin alkanut tavata Ann-Brittiä a olin maalannut ensimmäistä kertaa, aloitin taidekoulun. Se oli Ann-Brittin idea. Halusin sähköasentajaksi tai joksikin sellaiseksi, mutta sen mielestä mun piti mennä takaisin kouluun. Se sanoi, että olin älykäs enkä laiska ja tyhmä niin kuin olin aina luullut. Se kannusti mua ja oli läsnä kaikissa ylä- ja alamäissäni. Ann-Britt uskoi muhun, kerran viikossa, 13 vuoden ajan.

Nyt on kulunut 20 vuotta siitä, kun maalasin ensimmäisen kerran terapiassa ja seitsemän vuotta siitä, kun viimeksi tapasin Ann-Brittin. Se tiesi silloin kaiken musta. Nyt on tapahtunut uusia asioita, asioita, joita se ei tiedä. Mulla on taas salaisuuksia. Mitäköhän Ann-Britt tekee nykyään? Onkohan se vielä töissä, auttaakohan se muita niin kuin auttoi mua? Mitenköhän se voi, mitä se tekee vapaa-ajallaan? Onkohan sillä lapsia? En koskaan kysynyt sellaisista asioista, sen elämästä. Mulle oli tärkeää, että suhteemme oli asiallinen, että keskittyisimme terapiaani. Halusin, että se olisi vain terapeuttini, mutta vuosien mittaan siitä tuli muutakin. Siitä tuli Ann-Brittini.

Ann-Britt sai mut ymmärtämään, että mulla oli tarina, joka kertoi muille, miksi olin sellainen kuin olin. Se auttoi mua pukemaan sanoiksi sen, miltä musta tuntui.